Kirje 3

Arvon varjokabaalin kanssamestarit,

Lähestyn teitä jälleen näin verkkoon kirjoitetun kirjeen muodossa, sillä vaikka tunnen teidät kaikki, voitte tällä muodolla kieltää osallisuutenne salaliittoon, joka kontrolloi suomalaisen roolipelipiirin kohtaloita.

Tällä kertaa minun on kuitenkin käännettävä huomiomme pois omista juonistamme ja puhuttava ilmiöstä, joka on täysin hallintamme ulkopuolella. Se on kauhistuttava, orgaaninen tosiasia. Itseään ruokkiva vääristymä, joka uhkaa koko harrastuskenttää ja sotkee huolella punotut verkkomme. Puhun siitä äänekkäästä ja ontosta teatterista, jota kutsutaan ”roolipeliskeneksi”.

Kaikki alkaa yhdestä sanasta. Sanasta, jota olemme voimattomina seuranneet massojen käyttävän jatkuvasti väärin.
Sana skene tulee alun perin englannin kielen sanasta scene – näyttämö tai tapahtumapaikka. Kun käsite vuosikymmeniä sitten rantautui suomalaiseen nuorisokulttuuriin, aloimme puhua räppiskenestä, punk-skenestä tai graffitiskenestä.

Näissä alakulttuureissa skene ei koskaan tarkoittanut jokaista nuorta, joka kuunteli bändejä yksin huoneessaan. Se tarkoitti aktiivista, näkyvää ja usein performatiivista ydinjoukkoa, joka näyttäytyi oikeissa paikoissa. Skene määritti, kuka tuntee tekijät, kuka on uskottava ja kuka todella "kuuluu piireihin". Se oli nimensä mukaisesti näyttämö – paikka, jossa alakulttuurin kirjoittamattomat säännöt saneltiin ja portteja vartioitiin.

Pöytäroolipeleissä harrastajat ovat kuitenkin nielleet syvään juurtuneen harhan – harhan, jota edes me emme ole heihin istuttaneet. Ihmiset ovat antaneet itsensä uskoa, että termit roolipelien harrastajakunta ja roolipeliskene tarkoittaisivat samaa asiaa.

Eivät tarkoita.

Tämä virheellinen oletus paljastaa nykyisen roolipelikulttuurin ydinongelman: tällä kauhistuttavalla skenellä on täysin vääristynyt suhde itse harrastukseen ja harrastuksesta puhumiseen.

Skenetyksen tyhjä teatteri ja näennäisakateeminen kilpi

Mitä pöytäroolipelien ”skene” sitten on, jos se ei ole yhtä kuin harrastajakunta? Se on näyttämö, jolla esitetään asiantuntijaa.

Helsingin Sanomat kirjoitti taannoin kulttuuripiirejä vaivaavasta ”skenettämisestä”. Ilmiö kuvattiin ontoksi verkostoitumiseksi, jossa toisista ihmisistä ja itse tekemisestä ollaan kiinnostuneita vain välineellisesti – oman sosiaalisen statuksen nostamiseksi.

Me varjokabaalissa ymmärrämme kyllä sosiaalisen vallan ja manipulaation päälle, mutta pöytäroolipeleissä tämä teatteri on suorastaan irvokasta. Se ei vaadi yökerhojen VIP-jonoja. Täällä sosiaalisen vallan valuuttaa on oikeassa olemisen performointi. Omaa arvoa pönkitetään pudottelemalla kansainvälisten peliteoreetikkojen nimiä (joista suositumpien seuraajakunnat muistuttavat välillä suoranaisia kultteja – saavutus, jolle meidän on annettava varaukseton, joskin kateellinen tunnustuksemme) ja verhoamalla oma päteminen muka huoleksi ”kentän” tilasta.

Tähän asiantuntijanäytelmään kuuluu paksu suojamuuri. Jos joku uskaltaa julkisilla foorumeilla haastaa skenen luutuneet oletukset tai huomauttaa ilmapiirin tunkkaisuudesta, vastareaktio on poikkeuksetta defensiivinen. Torjunta naamioidaan sakeaan, näennäisakateemiseen jargoniin.

Omaa asiantuntijastatusta suojellaan vaatimalla "loogista analyysia" tai tieteellistä dataa. Näin toisen ihmisen aito, inhimillinen kokemus voidaan kätevästi sivuuttaa epäloogisena. Asioista, jotka ovat oikeille ihmisille pelipöydissä syvästi tunteellisia, väännetään kylmää ja mekaanista teoriaa.

Kyseessä on äärimmäisen tehokas portinvartioinnin muoto, jonka rinnalla jopa meidän salaliittomme kalpenee. Konfliktia tarvitaan, koska väittely tuo internetin huomiotaloudessa näyttämölle silmäpareja. Skenessä puhe roolipelaamisesta on nostettu itse harrastamisen korvikkeeksi – ja reilusti sen yläpuolelle.

Passive Perception Check ja tilojen kaappaus

Tämä raskas jargoni ja portinvartiointi johtavat skenen suurimpaan sokeaan pisteeseen – ilmiöön, joka sabotoi suoraan aiempien kirjeideni tavoitteita manipuloida yhä suurempia harrastajamassoja. Keskustelupalstoilla jaksetaan loputtomiin päivitellä, miksi uudet pelaajat karttavat julkisia yhteisöjä ja miksi ihmiset ”kuplautuvat” omiin porukoihinsa.

Syy löytyy tilojen kaappautumisesta. Kun julkisissa roolipeliyhteisöissä vaalitaan sokeasti periaatetta ”kaikkien kukkien on annettava kukkia” vailla sosiaalista pelisilmää, tila päätyy nopeasti äänekkäimpien ja raskaimpien toimijoiden haltuun. Kun sananvapauden nimissä sallitaan oman ikuisuusprojektin loputon tyrkyttäminen tai tunteellisten aiheiden kylmä mekanisointi kahvipöytäkanavilla, tilan ilmapiiri muuttuu myrkylliseksi.

Kun uusi, pelaamisesta innostunut ihminen astuu tällaiseen tilaan, tapahtuu eräänlainen alitajuinen Passive Perception Check. Hän aistii raskaan asiantuntijaenergian ja jatkuvan defensiivisen jännitteen. Hän ymmärtää nopeasti, ettei tila ole aidosti rento tai turvallinen. Siellä oleskelu vaatisi jatkuvaa panssaria ja valmiutta väitellä omasta olemassaolostaan.

Tutka hälyttää. Vaara on havaittu. Check onnistuu.

Mitä uusi tulokas tekee? Hän säästää hermostoaan, sulkee välilehden ja vetäytyy omien ystäviensä pariin. Se skene-eliitin parjaama ”kuplautuminen” ei ole elitististä eristäytymistä. Se on normaalien ihmisten täysin terve selviytymismekanismi virtuaalitorilla, jonka ilma on tehty liian raskaaksi hengittää. Ja meidän kannaltamme tämä on tuhoisaa: skene karkottaa juuri ne ihmiset, joihin meidän salaliittomme haluaisi vaikuttaa.

Mittakaavaharha ja luvallinen "väärin harrastaminen"

Koko asetelman absurdius kiteytyy netissä kiertävään meemikuvaan The TTRPG Community Stratification.

Varjojen sisaret ja veljet, katsokaa tuota jäävuorta. On oleellista ymmärtää, että kaikki edellä kuvattu äänekäs diskurssi, päivystäminen ja skenettäminen tapahtuvat yksinomaan tuolla absoluuttisella huipulla, tasolla 5.

Harrastajakunnan ylivoimainen enemmistö – tason 3 rivipelaajat – ei ole koskaan kuullutkaan koko skenestä. Heille roolipelaaminen on laajaa ja omaehtoista hauskanpitoa ystävien kanssa suljettujen ovien takana. Se on usein myös sellaista hiljaista sooloilua, jonka skene saattaisi tuomita ”väärin harrastamiseksi”: sääntökirjojen lueskelua nojatuolissa, maailmojen yksinäistä ideointia, hahmojen pyörittelyä, pelivideoiden katsomista ja karttojen piirtelyä ruutuvihkoon. Se on täysin omaehtoista tekemistä, ja meidän manipulaatiollemme kaikkein hedelmällisintä maaperää.

Mutta oikeuttaakseen olemassaolonsa ja asiantuntija-asemansa, tason 5 vähemmistön on pakko ylläpitää rakenteellista harhaa: ajatusta yhdestä yhtenäisestä ”harrastuskentästä”, jota he muka edustavat. Tämä illuusio pysyy pystyssä vain pakottamalla kaikki toisistaan täysin poikkeavat pelitavat saman ahtaan sateenvarjotermin alle.

Kun uppopalloilijat diagnosoivat jalkapalloa

Kuvitelkaa te, arvon mestarit, tilanne: Olette menossa viikonloppuna pelaamaan tennistä, uppopalloa tai golfia. Kertoisitteko kabaalin kokouksessa, että ”lähden tänään pallopelaamaan”? Ette tietenkään.

Silti pöytäroolipeleistä puhutaan julkisessa diskurssissa jatkuvasti ikään kuin kyseessä olisi yksi yhtenäinen laji. Todellisuudessa ”roolipelaaminen” on aivan yhtä epätarkka kattotermi kuin ”pallopelit”. Itse harrastaminen tapahtuu täysin itsenäisillä saarekkeilla – ihmisten olohuoneissa ja Discord-puheluissa – joissa pelataan toisistaan yhtä kauas erkaantuneita lajeja kuin uppopallo ja jalkapallo. Nämä saarekkeet luovat omat sääntönsä ja oman tulkintansa siitä, mitä harrastaminen kulloinkin on.

Skene sen sijaan on saarekkeiden ulkopuolinen virtuaalitori. Se on paikka, jonne uppopalloilijat ja golffarit nousevat kovaan ääneen miettimään, kuinka jalkapallon (eli markkinajohtaja Dungeons & Dragonsin) ylivoimainen suosio haittaa muiden pallopelien olemassaoloa. Rinta rottingilla he pohtivat, kuinka jalkapalloilijoiden elämä olisi huomattavasti rikkaampaa, jos nämä vain ymmärtäisivät pelata oikein. Siis golffata.

Tässä piilee koko skenediskurssia ylläpitävä optinen harha, joka estää heitä näkemästä todellisia markkinoita. Asiantuntijat surevat, mikseivät heidän edustamansa indielajit (joista varoitin teitä jo ensimmäisessä kirjeessäni) saa samaa suosiota kuin se isoin peli. He vertailevat täysin eri kohdeyleisöille suunnattuja tuotteita ja kauhistelevat lopputulosta.

Totuus on, että jalkapallon – eli D&D:n – kohdeyleisö ei koostu abstrakteista ”roolipelaajista”. Se koostuu D&D-pelaajista. Suurimmalle osalle heistä pelaaminen on puhtaasti sosiaalinen aktiviteetti tuttujen ystävien kanssa. Ajatus muista peleistä tai ”kentän monimuotoisuudesta” ei edes kuulu heidän yhtälöönsä, eivätkä he ole mitään velkaa torilla huuteleville asiantuntijoille.

Koska skenettäjätkin ovat joskus kokeilleet jalkapalloa tai ainakin tuntevat paitsiosäännön, heidän argumenttinsa kuulostavat asiaan vihkiytymättömän korvaan asiantuntevilta. Eikä skene varsinaisesti pakota ketään mihinkään; se vain performoi. Vahinko syntyy vasta tavassa, jolla tämä performanssi paketoidaan julkisuuteen.

Mitä tapahtuu, kun ryhmä äänekkäitä uppopalloilijoita julistaa verkkokyselyn asiantuntijoina, että koko ”harrastuskentän” suurin ongelma on jalkapallo? Ongelma realisoituu siinä hetkessä, kun skenen sisäänpäinlämpiävä teatteri typistetään otsikoihin muotoon: ”Skene on sama asia kuin harrastuskenttä, ja kenttä on puhunut.”

Miltä tämä näyttää sille tason 3 riviharrastajalle, joka on juuri viettänyt mahtavan viikonlopun pelaten D&D:tä omalla saarekkeellaan ystäviensä kanssa? Hänelle syötetään ylhäältäpäin illuusio, että hänen täysin viaton hauskanpitonsa on lajille haitallista.

Näin puhe harrastuksesta myrkyttää itse harrastamisen. Se pilaa meidän huolella viljelemämme valtavirran maaperän.

Illuusion purkaminen

Tämä illuusio yhtenäisestä lajista on skenelle elintärkeä. Ilman oletusta yhteisestä ”pallopeliskenestä” uppopalloilijan julkisella huolella jalkapallosta ei olisi mitään auktoriteettia.

Jos kaikki vain myöntäisivät ääneen, että me harrastamme täysin eri asioita erillisillä saarekkeilla, koko skeneltä putoaisi pohja. Valtava määrä internetin turhaa vääntöä lakkaisi siihen paikkaan. Skene – asiantuntijuutta performoivana näyttämönä – katoaisi, koska siltä vietäisiin sen kuvitteellinen valtakunta. Ja vasta silloin me, varjoissa operoiva kabaali, voisimme jälleen keskittyä ohjailemaan pelaajia vapaasti.

Roolipelien harrastamisessa ei ole mitään yhtenäistä mannerta, jonka tilaa kenenkään asiantuntijan pitäisi vahtia – jättäkää hallinnoiminen meille, jotka teemme sen sentään varjoista käsin ja tyylillä. On vain tuhansia saarekkeita, ja niin sen kuuluukin olla.

Tämä teksti on tietysti muistutus myös sinulle, tavallinen pelaaja, joka kenties luet tämän kabaalin viestin jonkin tietovuodon seurauksena. Kun seuraavan kerran näet äänekkään skenediskurssin diagnosoimassa harrastuksesi ”tilaa” tai väittelemässä oikeaoppisuudesta, muista tämä: harrastuksesta puhuminen ei ole sama asia kuin harrastaminen. Skenen puhujat ovat vain näyttämölle nousseita uppopalloilijoita, jotka huutelevat torilla jalkapallosta kerätäkseen yleisöä esitykselleen.

Heidän näyttämönsä ei edusta sinua, eikä skene omista harrastustasi. Voit huoletta luottaa omaan alitajuiseen tutkaasi, sulkea välilehden ja palata omalle saarekkeellesi. Pelaa omia pelejäsi, kenen kanssa haluat ja juuri niin kuin itse haluat.

Olet vapaa. (Ainakin siihen asti, kunnes kabaalimme keksii seuraavan siirtonsa.)

Nöyrin palvelijanne,
Mestari PimeäKuu,
kolmannen piirin kaaosmestari
ja punaisen ruusun kunnialordi